”PORVARIEN KOTKOTUSTA,

”PORVARIEN KOTKOTUSTA,
JOLLA VAAN ÄLLYYTETTÄÄN KÖYHÄÄ KANSAA!”

Kirkko ja hengellisyys Kemin Kivikolla 1960-luvun lopulla




Lapsuus ja varttuminen Kemin poliittisesti punaisimmassa kaupunginosassa tuntuvat ensi kuulemalta olevan kovin kaukana seurakunnan historian ja kirkon virtausten käsittelystä. Mutta Kemin kirkko ja seurakunta on rakennettu ja perustettu aikanaan työläisympäristöön. Seurakunta koostuu Kivikon kaltaisten kyläkuntien ja sittemmin kaupunginosien ryppäästä, joissa asui silloisen Kemi-yhtiön ja Veitsiluodon suurten sahojen, paperi- ja selluloosatehtaiden työntekijöitä sekä Kemin sataman ahtaajia.

Kivikolle syntyminen merkitsi syntymistä keskelle sosialistista ja jyrkän vasemmistolaista arvomaailmaa, jossa ajatuksia hallitsi ja oikealla tavalla ruokki Kansan Tahto-lehti ja sittemmin kommunistien puoluehajaannuksen aikana taistolainen Tiedonantaja. Tätä puumökkien ja 50-luvulla rakennettujen nk. rintamiestalojen tyylisten rakennusten kaupunginosaa raskautti työnteon ja työn määrätön arvostaminen, jossa kirkko uskontoineen koettiin marxilaisen aatteen kajastusten mukaisesti vieraaksi ja vastapuolen, siis porvariston, ominaisuudeksi. Porvariston äänitorvi ja yleisen mielipiteen muodostaja oli paikallinen ”Sontasiion” eli Pohjolan Sanomat lehti, jota kunnon kommunistit eivät tietenkään tilanneet – vaikka lehti luettiinkin joka mökissä.

Toki Kivikolla oli oikeistolaisiakin kansalaisia. Kauppiaat, rikkaat ja maanomistajasukujen jälkeläiset olivat kaikkien mielestä tietenkin porvareita, virkamiehiä ei paria opettajaa ja poliisia lukuun ottamatta Kivikolla juuri asunut. Joku oli ottanut maalaisliittolaisen akan, eli puoliso oli kotoisin Kemiä ympäröivistä keskustapuolueen isännöimistä kunnista, tai oli muutettu työn perässä Kemiin – tätä kautta Kivikolla asui myös muutamia maalaisliittolaisia. Ja porvareiden lisäksi kaupunginosassa oli pakko sietää joitakin luokkapettureita, revisionisteja, työnantajaporvareiden nuolijoita eli sosialidemokraatteja, kotoisesti ”sostemeja ja temareita”.

Kivikkolainen arvomaailma ilmensi itseään raa’alla ja suoraviivaisella kielenkäytöllä. Asioiden ilmaiseminen epäsuorasti ja vihjailleen koettiin loukkaavaksi ja kieroksi, siksi päin naamaa ja suoraan sanominen oli yleinen tapa. Mustavalkoinen ajattelu tuntui kielessäkin, asiat puhuttiin kärjistyneesti.

Kansan Tahto oli kirkkokriittinen ja kommunistinen työväki sen mukana. Aatteellista sivistystä Sirola-opistosta, setlementtiliikkeen Toivola-opistoista tai työväenopistoista hankkineet perustelivat kantaansa. Kirkkoon sai kyllä kuulua, tosin useimmin siihen kuuluivat vaimo ja lapset eikä perheen varat tienaava mies. Suurin osa kirkon jäsenistäkin eli vain vieraantuneesti kaukana kirkosta. Jumalaan sai uskoa jos halusi, mutta uskonto oli ”porvarien kotkotusta, jolla ällyytettään köyhää kansaa”. Kirkosta eroamisella rehenneltiin avoimesti. Silti melkein kaikki lapset kastettiin, parit vihittiin kirkollisesti ja vainajat siunattiin uskonnollisin menoin hautaansa. Kirkosta eronneet eli siviilirekisteriläiset saattoivat pitää omia korvaavia tilanteitaan, mutta usein hautaamaan pyydettiin kuitenkin jotakin vähemmän mustaa porvaria muistuttavaa pappia.

Ripiltä pääseminen ymmärrettiin yleiseksi aikuisuuden kynnykseksi. Sen jälkeen sai mennä tansseihin ja olla kotoa öitä poissa ja ihmistä kohdeltiin enemmän aikuisena. Uskonnollista sisältöä ripille pääsyssä ei yleisessä kielenkäytössä ilmaistu. Rippikoulu käytiin iltakouluna seurakuntatalolla, sillä nopeasti yleistyvät rippikoululeirit olivat kalliita ja tuntuivat jotenkin liian hurskailta tavallisen ihmisen lapsille.

Kristillisen pohjamoraalin olemassaolo tuntui kuitenkin elämässä. Kieli vilisi raamattulähtöisiä sanontoja kuten ”otsasi hiessä”, ”lisääntykää ja täyttäkää maa” ja jeesustelu kuului kiinteästi osana kiroiluun. Sitä toki paheksuttiin, ja lasten ei annettu kiroilla, mutta terävä ja osuva kiroilu oli aikuisuuden tavaramerkki, jota myös arvostettiin. Parhaiten kiroilivat sataman ahtaajanaiset, lihaksikkaat ja ahavoituneet, miesten rinnalla pienemmällä palkalla ja huonoimmissa laivoissa raataessaan kovettuneet työläisnaiset. Heidän sanallinen tykityksensä kaatoi miehen kuin miehen ja härskiys mursi koppavimmankin hummeripojan ”pokan” eli kasvojen tyyneyden ja pakotti perääntymään paikalta.

Avioliittoa arvostettiin. Ripiltä saatiin naimalupa ja sitä käytettiin useimmiten jo vanhempien luvalla ennen täysi-ikäisyyttä tai heti parikymppisenä. Täysi-ikäisyyden raja oli 21 vuotta. Tavallisin avioliiton syy oli ”vahinko”, eli nainen oli tullut raskaaksi. Miehen kunnia-asiana pidettiin ”jälkiensä korjaamista”, eli ”jos jonkun pani paksuksi”, hänen kanssaan tuli mennä vihille. Miehen vapautti vain se seikka, että jos naisella samaan aikaan oli ollut muitakin miehiä. Siinä tapauksessa naisen jättämistä ei tuomittu kovin ankarasti. Miehillä taas kuului olla useita suhteita.

Toisaalta avoliittoa tai siis ”susiparina asumista” ei hyväksytty. Kaupassa ja pihoilla rouvat huomauttelivat ja pilkkasivat tällaisia naisia, miehille vinoiltiin töissä. Tulevia tai olevia äpärälapsia surkuteltiin ja paheksuntaa osoitettiin monin tavoin. Vissillä puheella miehen kanssa asuvaa naista sanottiin pullahiireksi. Perhenäkemys oli hyvin vanhanaikainen ja vakaa. Avioerot olivat harvinaisia ja joka kerran tapahtuessaan suuria uutisia kulmakunnallaan.

Kivikolla ei ollut kirkkoa eikä mitään seurakunnan tilaa tai kiinteistöä. Kirkkoon oli matkaa runsaat kolme kilometriä. Se oli saman verran kuin matka Ristikankaan kirkostaeronneiden hautausmaalle Perta-aavantielle, joka Roskalaanin vieressä oli vähintään yhtä pyhä ja harras paikka kuin mikä tahansa muu uskonnollinen paikka Kemissä. Muita hautausmaita olivat Peurasaari ja Pohjoinen hautausmaa. Ensimmäisen hengellisen rakennuksen Kivikolle rakensivat jehovalaiset, sitten evankelis-lurilainen seurakunta hankki omakotitalon kerhohuoneeksi ja toimitilaksi Rekryytinkadulta – mutta tämä tapahtui vasta 1970-luvulla.

Evankelis-luterilaisen seurakunnan tarttumapinta kivikkolaisiin ei siis voinut olla kovin laaja. Mutta ei siellä kelvannut juuri mikään muukaan uskonto. Ennen kuin poikalapsi vanhalla Kivikolla osasi tunnistaa seurakuntansa työntekijät, hän oppi näkemään miesten joukosta viinanmyyjät ja naisten parvesta huorat. Papin saattoi kuitenkin nähdä hautajaisissa ja muissa kirkollisissa toimituksissa, muita seurakunnan työntekijöitä en muista ennen rippikouluikää kohdanneeni. Kemin lyseon pakollisten koululaisjumalanpalvelusten kautta seurakunnan papit saivat ensi kerran kasvot ja nimet. Oli Niilo Rauhala, jonka vaimo oli opettaja ja jolla oli niin ja niin monta lasta, muistettiin joka kerta sanoa. Oli Olavi Kouri, jolta sodassa oli silpoutunut puolet kasvoista ja jonka puheen kuuntelun ohitti kasvavan pojan silmissä repaleisten kasvojen maaginen vetovoima.

Kanttorin mallin Kemissä loi jykevä ja järkälemäinen kanttori Einari Juntura, jonka bassolauluääni oli jyrisevä kuin ukkonen itse ja joka soitollaan antoi nuorelle kuulijalle ensikosketuksen urkumusiikin ja koko klassisen musiikin valtavuuteen. Hän soitti jokaisen jumalanpalveluksen loppuun jonkun valmistellun merkittävän teoksen osan, ja sitä oli pakko kuunnella henkeä pidellen loppuun saakka. Saarnan aikana urkujen takaa nousi sininen paksu klaani-piipputupakan savuvana kohti katon räppänää ja makea haju täytti kirkon antaen saarnalle elämyksellisen hajutaustan, joka ei voi unohtua.

Uskonnollisuus jakaantui Kivikolla kahteen osaan: kirkkouskovaisiin ja oikeisiin uskovaisiin. Kirkkouskovaisia olivat ne – yleensä porvarit – jotka tapasivat käydä silloin tällöin kirkossa, esimerkiksi jouluna tai pääsiäisenä. Heihin luettiin myös helluntailaiset, pelastusarmeijalaiset ja muut erilaiset uskovaiset. Tämä ryhmä ei herättänyt huomiota eikä kiinnostanut juuri ketään.

Oikeat uskovaiset eli ”lestatialaiset” sen sijaan hallitsivat kivikkolaisen uskonnollisen maailman joka nurkkaa. Kaikilla oli kokemuksia lestadiolaisista, lähes jokaisen perheeseen tai sukuun kuului parannuksen tehnyt vanhoillis-lestadiolaisen herätysliikkeen jäsen, jonka asema suvussa tai perheessä oli kiistaton. Sellaisia saattoi asua myös naapurustossa, ja heitä sekä kunnioitettiin että vieroksuttiin kunkin ansion mukaan. Melkein jokainen aikuinen oli jossain elämänsä vaiheessa ollut lestadiolaisseuroissa mukana. Herätysliikkeen korostukset ja pääopit tunnettiin, pukeutuminen naisten nutturoineen ja perheiden lapsirikkaus oli jokapäiväistä havaintomateriaalia. Heidän raittiuttaan ja kovaa työntekoaan arvostettiin, samoin suurten perheiden todellisuudessa selviämistä.

Usein tehtiin ero vanhan ja uuden lestadiolaisuuden välille. Mummot ja papat edustivat tavallisesti vanhaa lestadiolaisuutta, joka oli ollut elämänläheistä ja anteeksiantamusta korostavaa. Herätysliike oli ollut kansantapa, johon kaikki kunnon ihmiset olivat kuuluneet. Jyrkkä ja 1960-luvulla hallinnut lestadiolaisuus oli jotakin muuta. Tarkemmin sitä ei arvioitu, puhuttiin vain takahuoneista ja itkemisistä. Usein sanottiin, että se ja se vanha ihminen oli kunnon parannuksen tehnyt lestatiolainen, vaikka ei enää käynytkään seuroissa. Häntä oli kuulemma takahuoneessa vannotettu ja itketetty, eikä hän ollut sen jälkeen seuraovea avannut.


Lestadiolaisen herätysliikkeen jyrkkyys sopi kivikkolaiseen arvomuottiin. Jos joku oli parannuksen tehnyt, niin silloin hän oli sitä joka solulla. Ei tippaakaan viinaa, ei tanssia, kortinpeluuta, kevytmielisyyttä ja iloisuutta. Toiset eivät pitäneet edes verhoja. Jo lapset tunsivat asemansa lestadiolaisina ja Jumalan lapsina, hiekkalaatikoilla käytiin jyrkkiä iltaseurojen toisintoja ja ei-lestadiolaiset saivat napakasti kuulla, että helvetti odotti ja että he epäuskoisina olivat Mustan enkelin lapsia.

Tuomitseminen oli lestadiolaisen kristillisyyden selkein ulospäin näkyvä ilmiö. Tuomittiin väärä musiikki, osuuskauppa, kirkkaat värit, kauniit vaatteet, nuorten virtaukset, alkoholin käyttö ehtoollisviiniä lukuun ottamatta, ehkäisy ja perhesuunnittelu. Tupakkaa sai polttaa, työtä tehdä, harrastaa oikeaa musiikkia, mennä aikaisin naimisiin ja tehdä mahdollisimman paljon lapsia. Poliittisesti liike pyrki olemaan neutraali, sillä vaikka sen jäsenten yleisesti tiedettiin olevan porvareita, oli seurakansasta suuri osa työläiskotien naisia ja vanhempia miehiä.

Kirkkohistoriasta olen myöhemmin oppinut, millainen myllerrysten aikakausi 1960-luku Suomen lestadiolaiselle herätysliikkeelle oli. Näiden suuntataistelujen ja puhdistusten ulottumattomissa olivat kuitenkin ne kivikkolaiset kommunistimummot, jotka samaan aikaan olivat ”äärisuunnan lestatialaisia ja kovia kommunisteja”. He olivat käyneet korkeintaan kiertokoulun, kannattivat työläisten diktatuuria, marssivat vappuna jos olivat terveitä, tilasivat Kansan Tahtoa ja myöhemmin Tiedonantajaa. Seurapäivänä he pukivat ylleen mustan seurapuvun, kiristävät tukan nutturan kuntoon ja istuivat uskollisesti seuroissa Rauhanyhdistyksen talossa Sauvosaaressa. Heitä kunnioitettiin ja arvostettiin, eikä kahden ääripään maailmankatsomuksen mahtuminen samaan ihmiseen herättänyt tavallisuutensa vuoksi kummastusta.

Lestadiolaisuuden sosiaaliselle arvostukselle jyrkkänä ja oikean ihmisen yhtenä elämäntapana antoi merkillisen sinetin se vapaus, jota lestadiolaiset työläiset usein nauttivat kiivaiden ja kärjekkäiden satamalakkojen aikana. Silloin käytettiin yleensä maaseudulta töihin kuskattuja rikkureita lakon murtajina. Heitä pahempia olentoja kivikkolainen kielenkäyttö ei tuntenut. Sen sijaan jos joku jäi töihin siksi, että ei ”lestatialaisena” voinut lakkoon suostua, sitä jonkin verran ymmärrettiin eikä häneen kohdistettu ryhmän niin tavallisia epävirallisia vastatoimia. Muille rikkureille ei mitään armoa annettu. Rikkurina oleminen oli kivikkolaisen mittapuun mukaan miehen pahin mahdollinen häpeä, rikos ja vääryys, mihin hän koskaan saattoi syyllistyä. Sitä ei koskaan unohdettu ja sillä teolla leimattiin koko sukua ja perhettä. Naiselle samanarvoinen rikos ja häpeä oli se, jos tyttö tai nainen tavattiin satamassa laivasta yölliseltä reissulta.

Uskonnollinen kasvatus näkyi kuitenkin perheissä. Iltarukous opetettiin lapsille melkein joka talossa, sunnuntaita kunnioitettiin pyhäpäivänä, kirkonmenoja kuunneltiin radiosta yleisesti. Jos perheessä oli joku oikeasti ”parannuksen tehnyt”, kristillisiä tapoja seurattiin jyrkemmin.
Hekin, jotka eivät kuuluneet kirkkoon, saattoivat sanoa jonkin lauseen yhteydessä, että ”emmää nyt mikään jumalankieltäjä silti ole”. Jos pyhäkouluja oli, niissä käymistä pidettiin hyvänä lapsien kasvattamisena.

Niinpä minäkin menin seitsemän vuoden tienoilla kahden vanhan helluntailaisnaisen pitämään pyhäkouluun, koska kaikki muutkin menivät. Siellä oli kangaspuiden päälle viritetty flanellivaate ja siihen tädit kiinnittävät kuvia Raamatun henkilöistä ja tapahtumista ja opettivat lapsille kristillisyyden alkeita. Jokaisen äärimmäisen pitkästyttävältä tuntuneen istunnon jälkeen sai kirkkaanvärisen muistin tai kiiltokuvan, joka toimi osallistumisen lähimagneettina. Todellinen vetovoimatekijä oli vanhusten jouluna järjestämä pikkujoulu ja keväällä pitämät päättäjäiset, joissa tarjottiin ilmaiseksi mehua ja pikkuleipiä. Yhä kuitenkin muistan, miten hirveätä oli, kun Joosef pantiin sinne kaivoon!

Pyhäkouluja suosituimpia olivat pioneerileirit ja muut aatteelliset riennot. Ne vaativat kuitenkin oman asun ostamista ja muutakin rahallista osallistumista ja olivat lähes puolisotilaallisia järjestöjä. Minun ympäristössäni niihin valikoitui vain kirkkoon kuulumattomien perheiden lapsia eli oikeita kommunisteja.

1970-luvun vaihteeseen tultaessa poliittinen ilmapiiri Kivikollakin kärjistyi. Kommunistinen ja kansandemokraattinen poliittinen liike jakaantui saarislaisiin ja sinisalolaisiin. Jälkimmäisiä kutsuttiin ”änkyröiksi”. Sanalla kuvattiin heidän tapaansa vastustaa kaikkea heidän pyrkiessään keinoja kaihtamatta proletariaatin diktatuuriin Neuvostoliiton malliin. Suuri jako näkyi myös nuorisossa, paidan väri ilmaisi, mihin leiriin kuului. Järkyttävää oli, että sinisalolaisten stalinistinuorten paidan väriksi vakiintui tumma sininen – sama väri, joka niin monessa maassa oli palvellut fasistijärjestöjen tunnusvärinä.
Samaan ajanjaksoon osui kirkollisen seurakuntatyön nuoriin kohdistuvan toiminnan kehittäminen. Rippikoululeirien hinta laski ja suosio kasvoi. Ryhdyttiin pitämään nuorten kahvilaa, erityisiä seurakunnan tiloja varattiin nuorille, palkattiin nuorisopappeja ja lehtoreita. Aineelliset ja henkiset satsaukset nuorisoon olivat merkittäviä. Oli kuoroja, retkiä, leirejä, seuramatkoja, konsertteja, rukouspiirejä, erityiskirkkoja ja vilkasta kotiseuratoimintaa. Tuloksena oli, että työläisnuorenkin oli mahdollista kohdata kaupunkiseurakunnan julistama hengellinen sanoma ja tulla osalliseksi Sanan ja Sakramenttien yhteydestä. 1970-luvun Kemissä koetut nuorisoherätykset olivat tulosta niin Jumalan siunauksesta kuin merkittävästä kansankirkon seurakuntatyöstä, joka kaikkine usein kerrottuine puutteineenkin täytti tehtävänsä.

Moni kuvatun ajan seurakuntanuori lähti opiskelemaan kirkollisiin ammatteihin, pappejakin valmistui aikanaan. En osaa sanoa, tuliko Kivikolta lisäkseni muita pappisvirkaan asti, mutta kaupunkiseurakunnan luottamushenkilöiden joukossa on kivikkolaisia näkynyt jo vuosia. Omat juureni Kemin Kivikolla Katiskonkadulla ovat pysyneet, vaikka kotimökkini on hävinnyt ja seutu on tietenkin muuttunut. Tässä esittämäni sanat ja mielikuvani eivät ole mitään totuutta Kivikosta, vaan kasvavan pojan yksipuolisia tuntumisia keski-ikäisen miehen muistelemana. Kotiseurakuntani kansankirkollisen hengen toivon riivaavan minua hautaan saakka – ja ehkä sen jälkeenkin.

Markku Simula
( Tämä juttu on pyydetty kirjoittamaan Kemin kaupunkiseurakunnan uusimpaan historiaan, jossa se taidettiin julkaista 2005)