Huhtikuussa 2008

Tämä on kotilinnani Kemin Kivikolla, Katiskonkatu 20, sittemmin Mertakatu jotakin. Talossa oli kaksi huonetta, keittiö ja kamari siis. Tilaa oli rapiat 30 neliöä ja siinä asui 1970-luvun vaihteessa yhdeksän ihmistä, koira ja pari undulaattia. Talo oli rakennettu jo ennen sotia ja sitä lämmitettiin puuhellalla ja Weskopiirillä, öljylämmittimellä. Lapsiperheelle piha oli oma ja asunto siksi ihana - äiti piti omaa pihaa ja omaa lupaa parempana kuin kunnan tarjoamia suuria vuokra-asuntoja lähiöslummeissa.

Omistin talon vähän aikaa 90-luvulla kunnes se piti myydä ja pillari tuhosi sen uuden asunnon tieltä 90-luvun lopulla.

Malauksen mökistä tilasi isäni Martti Simula Kivikon omalta taiteiljalta Jorma Aaltosaarelta. Hän sai tarkat ohjeet; kuvassa piti näkyä vain talo, ei ainoataan naapuria tai muuta yksityiskohtaa.

Talvikuvaratkaisu on nerokas. Seinustoille lämmön säästämiseksi kasatut kinokset peittivät kaikki rojut ja roinat, jotka kesäisin repsottivat pihalla ja seinustoilla. Joka kevät nuo hanget sulivat ja muodostivat järven tontillemme, joka hienoisesti vietti alaspäin kohti Etu-Kivikkoa ja muiden tontteja. Kunnollista ojitusta ei ollut. Jätteet haudattiin kunkin tontille itse kaivettuihin likakaivoihin, joista tulvavesi niitä vapaasti huuhteli. Kevättulva olikin joka kevät suuri koettelemus naapuruston keskinäisille suhteille. Vesi oli pakko johtaa seuraavalle tontille, sillä ilman kivijalkaa rakennettu mökki ei kestänyt kovin syvää venetsiaa ympärillään. Kaivoin siis isän käskystä ojia auki, ja naapuri kävi niitä kiroillen täyttämässä, kunnes isän massapaalujen trimmaama nyrkki puhui ja asiat menivät vettäjohtavaan järjestykseen.

Meille lapsille järveksi muuttuva piha oli unelmien täyttymys; lauttaleikkeja sai toteuttaa omassa pihassa. Oli lyhyt matka vaihtamaan kuivaa päälle! Puoli tusinaa lumpsimista oli äidin toleranssin ääriasento; silloin joutui jo sisälle ja petiin kuivumaan.

Kesällä sääskiä oli mahdottomasti. Ojiin ja tontille jäi senverran kosteutta, että sikiämispaikkoja oli riittävästi. Pihalla koivuja ja pihlajia, mutta vain yksi kuusi. Marjapensaiden välissä oli pottumaita; muutamia pieniä multalänttejä, jotka lapiolla käänsin ja kuokalla kylvin perunapenkkejä täyteen. Joskus kasvatettiin hernettä pari penkkiä, ei juuri muuta. Pihalla oli valkoinen syreeni, kerrottu juhannusruusu, ja vanhoja sinisiä ukonhattuja.

Tontin ehdoton valtiaskasvi oli nokkonen, ravinnerikkaan maan typensyöjä ja lasten kiusa. Toinen yleisin kasvi oli koiranputki, sekä pujo, timo ja muut ruohot. Keväällä puhkesivat ensin valkoiset ketunleivät kauniina ryppäinä ja voikukat. Sitten tulivat muutamat kullerot ja mesiangervot, pienet villiorvokit, erilaiset apilat, nätkelmät, kärsämöt, vesiheinä, kurjenpolvet, puna-ailakit, saunakukat ja päivänkakkarat - niin että pihan niitäminen oli hikinen urakka juhannuksen jälkeen ja taas heinäkuussa. Toisaalta kaneille riitti vaivattomasti rehua omalta tontilta.

Muistot kultaantuvat. Hyvä niin. Elämän kohokohdat, kukkimisen hetket ja komeudet ovat niin lyhytaikaisia, että on ihan hyvä jos ne muistoissa saavat ylimääräistä säihkettä. Kuten nuo kesän 2006 trumpettikukkien rykelmät Saksan asuntoni pihalta.